19 helmikuuta 2014

Matka Panamaan

Oli kyllä aikamoinen reissu noin yleensä ottaen. Kaaleppi on meille tosi rakas, mutta kun seuraavan kerran muutetaan, se menee lentokoneessa ja häkissä. Enää ei lähdetä ajomatkalle rajojen yli.

Kuski tuli hakemaan meitä lauantai-aamuna klo 5:45.Vähänkö oli aikainen herätys mulle... Oltiin pakattu autoon enimmät edellisiltana, ja eikun menoks. Kuski ei puhunut paljoa enkkua, joten meidän oli tultava toimeen mun espanjalla.   Siinä meni semmosen tunnin verran, kun päästiin Nicaraguan ja Costa Rican rajalle Penas Blancasiin. Parkkeerattiin auto, mentiin sisälle passintarkastukseen ja mä jouduin maksamaan $20 , kun olin ollut päivän kauemmin Nicaraguassa, kuin mitä mun passi salli. Sitten ajettiin maatalous-puolelle ja leimattiin Kaalepin paperit. Sitten hypättiin takas autoon ja oltiinkin Costa Rican puolella! Tässä ei-kenenkään-maalla sitten vaihdettiin autoa, onneks ei kuskia. Kuski ei ilmeisesti saanut lupaa viedä Nicaragualaista autoa muihin maihin, niin että vaihdettiin sitten tosiaan autoon, jossa oli Costa Rican kilvet. Sitten mentiin Costa Rican passintarkastukseen.

Costa Rican rajalla kuulemma vaaditaan, että on esittää paluulippu pois maasta. No, me ei sitten oltu ostettu bussilippua takasin, kun aateltiin että kyllä se kuski meidät sellaselle lippuluukulle aikanaan vie. No ei vienyt. . Mulla oli onneks Kaalepin lääkärintodistuksessa meidän Panaman osoite, ja tökkäsin sen kuskille, joka jutteli virkailijalle, että kokeile meneekö tuo läpi. Kuski (Miguel) oli tosi vakuuttunut mun kieroilijan taidoista, kun virkailija päästi meidät maahan. 

Seuraavaks hiihdettiin taas Kaalepin kanssa taas maatalous-osastolle ja siellä oli eläinlääkäri, joka tarkasti Kaalepin tosi pintapuolisesti, leimas paperit ja luetteli mulle, (näin luulisin), miten tärkeetä on pitää Kaaleppi koko ajan autossa, ettei niiden herkkä luonnon tasapaino järky. Nyökyttelin siinä totisena, enkä ymmärtänyt paljoakaan, mutta me haluttiin jatkaa matkaa. CR:n vaihtoauton kuski oli ihan myyty Kaalepin edessä ja se haki sille vettä ja oli niin kiltti Kaalepille. Kun se oli naatiskellut tarpeeks vedestä, oli aika jatkaa matkaa.



Miguel on vissiin costa ricalainen, vaikka Nicaraguassa asustaakin, ja sen mielestä rantatien valitseminen lyhentäis matkaa parilla tunnilla, ja nähtäis kaikkiä nättejä rantoja matkan varrella. Rannat oli ainakin nättejä, ne mitä nähtiin. Luin jostain, miten joku expatti aikasemmin kirjotti että hän oli niin pettynyt Nicaraguaan, kun siellä ei ollut hirveesti kukkivia puita, ninkun CR:ssa... me nähtiin tosi harvoja kukkivia puita tai mitään meidän matkalla, niitä oli melkeen enemmän kotikaupungissa Nicaraguassa... joten en tiedä mihin se tuon perustaa. Ehkäpä niillä turistialueilla oli sitten enemmän pensas-istutuksia tai jotain. CR on paljon rikkaampi, mitä Nicaragua. Mutta CR:llapa ei oo upeita "Elämäm Puita".



Käytiin siinä parit pissapysähdykset matkan varrella ja tultiin CR:n ja Panaman rajalle joskus 4:n maissa illalla. Tuo raja-alue, Paso Canoas, on tax-free -alue myös, tässä tapauksessa ihan mahdottoman sekava!! Siellä täällä kaikenlaisia kauppiaita, ravintoloita ja erilaisia krääsäkauppoja. Ei ollut ihmekään, että ajettiin Costa Rican rajan ohi ja piti palata sinne takasin, ennenkun ne päästi meidät Panaman passintarkastukseen. Tuolla jossain seassa on siis sekä CR:n, että Panaman passintarkastukset. 


 Sitten päästiin vihdoin Panaman passintarkastukseen. Tietysti ne tenttas, että millon lähdetään pois ja onko todisteita siitä sun muuta.. Jotenkin saatiin selitettyä kaikki parhain päin. Kunnes sitten tuli Kaalepin käsittelyn aika. Tuolla rajanylityspaikalla ei ole eläinlääkäriä tavattavissa viikonloppuisin, ja on ehdottoman edellytettävää, että koiralla on "maahantuontilupa". Niin että teidän pitää oottaa täällä maanantaihin, tai sitten jättää koira tänne, ja tulla maanantaina takas lääkäriä tapaamaan. Koiran on oltava karanteenissa.

Sitten ne vielä halus käydä kaikki meidän tavarat läpi tullissa, ja kaikki laukut oli kannettava autosta tullitoimistoon. Chuck pudotti tietokoneensakin jossain vaiheessa sementtilattialle, ei enää toimi ihan kunnolla.. Vihdoin sitten kuitenkin päästiin jatkamaan matkaa ja ylittämään itse raja. Ennen sitä kuitenkin poliisi-armeijapartio pysäytti meidät, tarkasti kaikki paperit, ja teki samat kysymykset, ennenkun meidät päästettiin rajan yli.

Niin halusin sitten yöpyä vähän lähempänä lopullista määräpaikkaa, niin jatkettiin sitten tosiaan yötä myöten rajalta semmoset 4 tuntia, kunnes saavuttiin vihdoin Santiagoon. Harmi vaan, että mun eka vaikutelma Panamasta oli pimeässä, niin että ei nyt paljon ikimuistoisia kuvia siitä jäänyt. Ikimuistoista oli sen sijaan ne monet poliisi-/armeija tarkastukset, mihin jouduttiin. Tuolla 4 tunnin matkalla meidät pysäytettiin ainakin 2 tai 3 kertaa, molemmilla kerroilla kaikkien passit tarkastettiin, kysymykset kysyttiin ja tarkistettiin, että koiralla oli leimat kans papereissa. Niin, ja katottiin matkatavarat. Mä tuhisin jo, että tämmöseen poliisivaltioonko me tultiin. C. yritti selittää, että ne yrittää kitkeä huumerikollisuutta, mutta mä luulen, että koska meillä oli Costa Rican rekkarit autossa, ne vaan tähtäs turisteihin ja halus niitä vähän koulia.

No, vihdoin päästiin pahemmitta pidätyksittä Santiagoon ja sanoin Miguelille, että haluisin ei-karmean hotellin, mutta ei liian kallista. Eka hotelli mitä kokeiltiin oli valitettavasti täynnä. Se tuntui tosi siistiltä ja huoneet oli vaan $36/yö! Alkoi olla jo myöhä, niin seuraava hotelli, mitä katottiin, päätettiin ottaa. Se ei vaikuttanut hurjan pahalta. Nillä oli kuitenkin vapaana vaan 1 huone, joten otettiin se sitten. Onneks siinä oli puolikas seinä huoneiden välissä. No, mitä kauemmin siinä hotlassa (tai oikeestaan motelli) olin, sitä vakuuttuneempi olin, että se oli niitä "karmeita" hotelleja. Katto oli styroksista, suihku oli vaan rautaputki, joka tuli seinästä ja suihkuun kuului naapureiden kiljunta. En tiedä sitten saiko huoneita vuokrata tunti kerrallaan myös...

Miguel, vaikka olikin väsynyt pitkästä ajomatkasta lähti apteekkiin hakemaan kipulääkettä, mutta tuli takasin hotelliin vasta paljon myöhempään yöllä. Me oltiin jo oltu unten mailla hyvän aikaa, Aamulla sitten herättiin joskus puol 8 maissa, ja käytiin mäkkäristä hakemassa aamupala. Eikä sitten kun menoks Vacamontea kohti. Santiagosta Vacamonteen meni varmaan joku 3 tuntia. Silläkin välillä meidät pysäytettiin pariin kertaan ja poliisit taas kuulusteli meitä ja koiraa. Miguel kertoi, että yhden kerran poliisi jopa halusi pienen lahjuksen, jotta päästäis meidät menemään. Miguel kuulemma sanoi, että hän maksoi jo rajalla ihan tarpeeks, että enää ei maksa! Onneks meillä oli Miguel matkassa. Jos oltais itekseen oltu matkalla.... Huh-huh! 

07 helmikuuta 2014

Nicaraguani

Nyt kun aloitamme elämän uudessa maassa, on aika katsoa taaksepäin maahan, jonka jätimme taakse. Meillä oli eri syitä lähteä, enimäkseen syyt liittyivät hallintoon ja maan poliittiseen tilanteeseen, jonka pelkäämme johtavan vallankumoukseen. Tunsimme, että nykyinen hallitus vallanpitäjineen on menossa sellaiseen suuntaan, johon me emme halua mennä. Toivottavasti näin ei käy, ja minun Nicaraguani ei kärsi enempää.

Oli myös tärkeää, Chuckin työn kannalta, että asuisimme maassa, jossa sähköt ja internet-yhteydet olisivat luotettavammat, eikä internetin käytölle olisi esteitä.

Nicaraguani ja hassu liikenteesi

 




Liikkuva mainonta


Paikalliset villit- ja ei-niin-villit eläimet







Kauniit rannat







Rento rantaelämä







Kaalepin puutarha-WC.


ja etenkin Kaalepin BFF Marvin.


Kaipaamme Blancan ja Marvinin paikallisia herkkuja.



Ja kaikkia meidän ystäviämme ja erityisesti Nicaraguan perhettämme.


Ystävämme Carlosin sanoin, tämä ei ole Hyvästi, vaan Näkemiin.