Nica Rannat - Playa Ostional

Seuraavana kohteena rannanmetsästyksessä oli Playa Ostional, joka sijaitsee SJDS:sta etelään, lähellä Costa Rican rajaa. Saimme tästä muistutuksen jo 5 kilometriä ennen päämäärää, kun sotilaat pysäyttivät auton ja vaativat nähdä henkilötodistuksen yms. He olivat hyvin vihaisia vuokranantajallemme, joka ei ollut pysähtynyt näkymättömän viivan kohdalla. Ilmeisesti tien sivussa oleva värikäs sementtitolppa oli merkkinä pysähtyä juuri siihen paikkaan sentilleen. Puolet auton renkaasta oli rajan ulkopuolella...

No, asiat saatiin kuitenkin selvitettyä ja pääsimme jatkamaan matkaa. Kuvan taustalla näkyy Costa Rican rannikko.

Koska ranta on niin lähellä Costa Rican rajaa, ulkomaalaiset eivät saa ostaa maata rannan toiselta puolelta. Ainoa maapala, joka oli myynnissä hyvällä hintaa, oli vuokranantajan sukulaisen 1.7 eekkerin tontti, joka oli 200 metrin suoran tien päässä rannasta. Tielle ei koskaan rakennettaisi mitään, joten tontilta olisi aina sekä näkymä, että suora käynti rannalle, mutta...

Pyyntihinta oli 30.000,00 USD, joka on edullinen sijaintiinsa nähden. Koska se ei kuitenkaan ollut rannalla, emme olleet siitä kiinnostuneita.

Tässä kuitenkin muita kuvia rannalta.

Rantaelämää

Kuten varmaan monet jo tietää, me ollaan etsimässä meille rantatonttia, johon sitten rakentaa hotelli. Kaverit otti meidät matkaansa mukaan männä päivänä ja lähdettiin San Juanista pohjoiseen katsomaan sopivia rantoja. Tiet oli tiettyyn asti päällystettyjä, mutta loput olivatkin pomppuisia hiekkateitä.

Ensimmäinen pysäkki oli Playa Jiquelite, jossa pidetään suuret alle 18-v. surffauskilpailut.

 (Kuva Bonnie Hayman)

Aallot oli kuitenkin vähän korkeat meidän maun mukkaan, joten pienen välipalan jälkeen jatkettiin matkaa.

Paikalliset suosittelivat meitä katsastamaan vähemmän tunnetun Playa Briton -rannan. Brito kummitteli mun mielessä tuttuna, mutta en millään muistanut mistä. Ajomatka pomppuisella ja kuraisella tiellä viidakon halki oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Ei ihme, että ranta ei ole tunnetumpi. Tällainen oli näkymä vihdoin rannalle tultaessa:

(Kuva Bonnie Hayman)

Ystävämme Bonnie oli ihastuksissaan rannan "alkuperäisyydestä", mutta minä olin valmis jatkamaan matkaa... Kysyimme vielä paikallisilta, mikä paikan nimi oli. He sanoivat, että "Boca di Brito" eli Bocan suu. No, se ei meille vielä kertonut mitään, joten lähdimme sitten kahlaamaan eteenpäin pienen joenuoman yli. Saavuimme tänne:

Tässä sellainen ranta, mitä olimme etsineet! Kuuman ajomatkan jälkeen kaikki pulahtivat aaltoihin uimaan. Vesi oli ihanan lämmintä. Bonnie sanoi, että sadekaudella vesi lämpeni huomattavasti, kun taas kuivan kauden alkaessa vedet kylmenevät.

Uintiretken jälkeen kävelimme rantaa pitkin ja tutkimme "Lepakkoluolan", joka oli muodostunut kallionkoloon. Nousuveden aikaan se täytttyi vedestä, kuten koko näkynissä oleva rantahiekka.

Kotiin palatessamme kerroimme vuokraisännälle matkasta. Vihdoin sain kuulla mistä muistin Brito-rannan nimen. Nicaraguaan puuhattavan Panaman-kanavan kilpailijaksi suunniteltua kanavaa aiotaan rakentaa juuri tuon Brito-rannan lävitse Tyynellemerelle... :(

Uusi Elämä koulubusseille

Kuten tässä artikkelissa kerrotaan, amerikkalaiset keltaiset koulubussit muuttavat eläkkeellään tropiikkiin. Niistä tehdään ns. "kanabusseja", joilla kuljetetaan ihmisiä, ja kanoja kaupungista toiseen, ihan kuin normaalit bussit.

Koulubussin uusi elämä

Monesti ne maalataan erikoisin värein tai kuvioin.

Joskus ne pidetään muuttumattomina, jopa sama "Stop" merkki bussin kyljessä.

Liikenteessä on myös ihan tavallisia busseja, ja useasti bussien katoilla kuljetetaan kaikki matkatavarat. (Paitsi kanat.) Ja silloin katolla matkustaa myös "kantajia", jotka "pitävät huolen" laukuista. Lainausmerkeissä siksi, että mitään arvokasta ei koskaan kannata pakata katolle meneviin tavaroihin. Köyhälle kansalle on liian suuri kiusaus olla varastamatta helposti saatavaa arvokasta tavaraa.

Juhannus Nicaraguassa

Niin, Nicaraguassakin vietetään Juhannusta, tai ainakin meidän kotikaupungissa San Juan del Surissa. Juhlat on vähän erilaiset, kun Suomessa ja kestää pitemmän ajan. Mutta täälläkin humaltuminen on yleinen oheistuote.

Miksi täällä vietetään Juhannusta? San Juan del Surin suojelupyhimys, ja jonka mukaan kaupunki on nimetty, on Johannes Kastaja (San Juan Bautista). Koko kesäkuu on ollut täynnä erilaisia kulkueita, ja rodeota, mutta varsinkin viime viikonlopusta lähtien (viikko ennen juhannusta) juhlinta sai enemmän vauhtia, kunnes kaikki kulminoitui Juhannus-viikonloppuun. Virallisena juhlapäivänä juhlinta alkoi jo kello 5 aamulla, kun kaikki Juanit ja Juanitat (nimetty pyhimyksen mukaan) marssivat kulkueessa läpi kaupungin soittokunnan kera.

Täällä oli siis paljon kulkueita, joissa pasuuna-, lyömäsoitinbändi soitti musiikkia ja ihmiset kuljettivat Jeesuksen ja Johannes Kastajan patsaita. Virallisena juhlapäivänä kantajat tanssivat patsaiden kanssa.

10 vuotta kamerani omistaneena, jotenkin onnistuin unohtamaan, miten ottaa videokuvaa, joten en valitettavasti voi näyttää miten tästä lähdettiin liikkeelle tanssiaskelin, pasuuna-rumpu-orkesterin tahtiin. Suurimmalla osalla osallistujista oli variaatio Johannes Kastaja -aiheisesta paidasta.

Keskustassa 2 pienempää kulkuetta sitten yhdistyivät ja Jeesus ja Johannes Kastaja tanssivat pian samassa kulkueessa läpi keskustan.

Keskustassa oli myöhemmin tarjolla "greased pole" -kilpailu, jossa puinen pylväs oli rasvattu ja pystytetty keskelle katua ja tarkoituksena oli kiivetä pylvääseen ja noutaa lippu. Palkintona oli sievoinen summa rahaa ja tietysti paikallista olutta.

Olis alkanut huipata noin korkealla... Kuvan alareunassa näkyy siis puiden latvat.

Ohjelmassa oli myös rasvatun possun kiinniottamista, minkä valitettavasti missasin, kun en paljon kuulutuksista ymmärtänyt ja tuo pylvään kiipeäminen oli vielä kesken. Ilmeisesti ne tapahtuivat samaan aikaan, mutta yleisön reaktioista päätellen possua ei saatu kiinni, vaan se pääsi karkuun ja kirmaisi puiston läpi kiusaajiaan pakoon.

Tässä kuva menneiltä vuosilta toisesta blogista. Possu on jossain tuossa keskellä.

Viva San Juan Bautista! Viva San Juan del Sur! Hieman erilainen Juhannus, kuin Suomessa, mutta hauska kuitenkin!

Arkisia asioita

Laitan tänne vähän kuvia pienistä, arkisista, jokapäiväisistä asioista elämästä Nicaraguassa. 

Tässä on meidän tiskikone. Tai lähinnä se olen minä, mutta tässä on miten se tapahtuu.

Tuohon sieneen hangataan pesuainetta tuosta prukista ja juoksevan veden alla sitten sekä hangataan, että huuhdellaan astiat. Se on ihan kätevää näin, kun on vain parit astiat, mutta jos olisi isompi perhe, voisi olla vähän rankempaa. Ei ainakaan halua jättää astioita istumaan isoksi kasaksi asti. Niin, ja vesi on aina haaleaa.

Olen jo aikaisemmin kertonutkin, että Nicaraguassa viemäriputket ovat niin vanhoja ja pieniä, että pönttöön heitetty vessapaperi tukkii ne. Siksipä jokaisessa taloudessa on roskakori pytyn vieressä. (Uusimmissa länsimaalaisten rakentamissa taloissa putket on kyllä parempia.

(Toim huom: viinipunainen pönttö on vuokraisäntien valinta.)

Koska Nicaragua on niin köyhä maa, on tärkeää pitää omaisuus turvattuna. Monellakaan ei ole varaa varashälyttimeen, mutta ikkunat voi aina suojata takorautaisilla kehyksillä. Jopa köyhimmistäkin kodeista löytyy tällaiset.

Nyt, kun sadekausi on alkanut, sähkö on hyvin kiikun kaakun, varsinkin yleisten ukonilmojen aikaan. Tässä kuva meidän naapuruston sähköpylväästä.

Niin että ei ihme, että sähköt välillä katkeaa. Tämä ei siis ole mikään poikkeus-järjestely Nicaraguassa.

San Juan del Surissa ei ole postin kotiinkantoa, en tiedä onko koko Nicaraguassa, ja sanomalehdet ostetaan kaupasta. Niinpä mainostajien on kehitettävä luovia keinoja viestinsä perille saamiseksi:

Autoja, joiden katolle tai lavalle on kiinnitetty kaiuttimet, josta nauhoitettu mainos toistetaan koko kansan kuultavaksi. Me emme paljoa ymmärrä näistä mainoksista. Yksikin kuulutus, mitä luultiin paikallisen kimakka-äänisen politiikon palopuheeksi, olikin mainos kaupunkiin tulevasta sirkuksesta. AInoa mainos, mikä ollaan ymmärretty, oli meidän kaverin Bonnien mainos El Timón ravintolasta. Se oli englanniksi.

Kaiken kaikkiaan, täällä on ihana asua. Vielä kun saataisiin se oma ranta ja talo jossain vaiheessa.

Semana Santa San Juan del Surissa

Semana Santa, eli Pyhä viikko on periaatteessa pääsiäisviikko. Jokaisessa kaupungissa järjestetään paaston aikana (40 päivää ennen pääsiäistä) joka perjantainen kulkue "Ristin Tie", jossa papit, laulavat seurakuntalaiset ja orkesteri kiertävät kulkueen< 14 eri paikkaa, kantaen Jeesuksen patsasta. Paikat kuvaavat Jeesuksen vaiheita matkalla ristiinnaulittavaksi. Pysähtymiseen valitut talot ovat pystyttäneet lakanan kotinsa eteen ja papit pysähtyvät siunaamaan tuon talon. Tässä kuva Pitkänperjantain kulkueesta, jossa ihmiset olivat pukeutuneet violettiin.

Tässäpä on melkein Pyhän Viikon ainoa uskonnollinen osuus. Enimmäkseen pääsiäis-viikonloppu on juhlimista ja ryyppäämistä. Rantakatu on täynnä kaljatelttoja ja juopuneita ihmisiä. Musiikinjumputus raikaa aamuyön tunneille ja joka paikassa haisee virtsa. Ranta on täynnä ihmisiä ja luotiliivein ja haulikoin varustetut poliisit partioivat sekä rantaa, että kaupunkia. Päivisin on kuitenkin tarjolla myös perheille sopivaa toimintaa, kuten hevos- ja veneajelua.

Normaalisti San Juan del Surissa on noin 20.000 asukasta. Luku nousee 80.000 lomaviikon aikana. Kaikki hotellit ovat täynnä ja osa asukkaista vuokraa oman talonsa lomailijoille. He voivat saada yhden viikon aikana kahden normaalin kuukausivuokran verran rahaa. Että kyllä kannattaa.

Kuten Suomessa Juhannuksena, Nicaraguassa lasketaan "onnettomuuksien" määrä Semana Santan aikana. Tässä viralliset tiedot: 20 hukkunutta, 21 murhattu ja 10 kuollutta liikenteessä. Poliisit takavarikoivat 36 pistoolia, 51 revolveria, 12 kivääriä, 17 rynnäkkökivääriä ja 2.521 teräasetta. Mutta me selvittiin hengissä!

Meidän talo

Pitää hetimiten pyytää anteeksi pitkää poissaoloa. Oli tarkoitus, että tämä asunto olis vaan väliaikainen, varsinkin kun vuokraemäntä haluaa asunnon omiin tarkoituksiinsa mahdollisimman nopeasti. Niin ei laitettu mun tietokonetta vielä pystyyn. Nyt kun ei ole uutta paikkaa vielä tiedossa, Chuck laittoi mun tietokoneen tähän keittiötasolle, ja vihdoin voin päivittää blogiakin.

Näköala täältä on mitä mainioin.

Yläkerran parvelta näkee hyvin ympäriinsä.

Parvelta menee myös portaat ylös kattoterassille, mutta näkymä sieltä on valitettavasti vähän rajoitteinen tuon ekassa kuvassa olevan puun takia. Ja aikanaan tuohon kyllä tulee porrasaskelmatkin...

Tykkäämme asua San Juan del Surissa. Kaupunki on pieni ja voimme kävellä melkein minne vaan, ja koirat ovat tervetulleita myös ravintoloihin! Vaikka yleensä meidät ohjataan sivummalle syömään... Meiltä on rannalle linnuntietä matkaa yhden korttelin verran, mutta koska meistä ei kumpikaan osaa lentää, joudutaan kävelemään, mikä sitten tarkoittaa enemmänkin 3 korttelia rannalle. Keskustaan on joku 5 minuutin kävelymatka.

Mutta kerron sitten enemmän San Juan del Surista myöhemmin. Nyt kuviin ihqusta talosta, joka on niin luxusta täynnä, että se tuo meidän vuokraemännälle miljuunia...(Ehkä paikallisessa valuutassa.)

Alakerrassa on sänky ja pieni keittokomero. Kylpyhuoneessa ei ole ovea, mutta siitä on suora näkymä ulko-ovelle, ja jos ovi on auki, myös ulkoa näkee hyvin pöntölle.

Kumpikaan meistä kun ei ole exhibitionisti luonteeltaan, laitettiin pakkauslaatikkoja strategiseen kulmaan, että on ees jotain yksityisyyttä. Niin, kaikki on sitten kyllä avonaista talon sisällä asujille.

Kerran unohdettiin Kaalepin ruokakippo lattialle, kun se ei viittinyt kaikkea syödä, ja parin minuutin päästä se olikin täynnä muurahaisia! Yök! Ei muutakun kipattiin se ulos, ja eiköhän naapuruston villieläimet käyneet innolla sen kimpppuun.

Tässä on Kaalepin kaveri päivänokosilla.

 Naapurilla on 3 koiraa, tämä on kiva, muut 2 on hulluja. Kun ne hullut yrittää käydä Kaalepin päälle, tämä yrittää puolustaa Kaaleppia. Nykyisin ne ei onneks enää Kaalepista välitä, vaan käy jokaisen muun ohikulkijan perään. Ja voi sitä meteliä öisin! Kun Kaaleppi ei karju ja ulise känkinsä kanssa, se tykkää olla omassa luolassaan penkin alla.

Kuulumisiin! Adios!

Matka Managuaan

Mä oon aina välillä päivittänyt Facebookkia, että nyt ollaan taas matkalla Managuaan. Tämä matka on yks niistä, kerralta kun lähdimme tapaamaan meidän lakimiestä. Me aiotaan käyttää lakimiestä meidän yrityksen perustamisessa, tontin ostamisessa ja sitten vihdoin sijoittaja-oleskeluluvan hankinnassa. Olin lukenut Dr. Paul Tifferistä Nicaragua foorumeista ja varmistettiin vielä meidän tulli-avustajalta, että mikä se oli miehiään. Kuulemaa tosi hyvä, ja itse asiassa he tekevät paljon bisnestä yhdessä.

Niin me sitten hypättiin express-bussiin (suhteellinen käsite, kuten myöhemmissä blogeissa kerron). Express-bussi maksaisi n. $1/ nenä, kun taas taksi tulisi maksamaan $60. Ei tarvi pitkää matikkaa, että huomaa eron. Busseilla kestää n. 45 min - yli tunnin matkassa, riippuen monista asioista...

Kun vihdoin saavuttiin yliopiston pysäkille, meitä oli vastassa tuttu taksikuski, joka tiesi, että noilta gringoilta lähtee hyvää rahaa! Lakimies sanoi, ettei hän normaalisti tee töitä lauantaisin, mutta tekis nyt poikkeuksen meitä varten. Se sanoi oottavansa puol 10 ja 10 välillä toimistolla; meidän tapaaminen oli tasan klo 10. Oltiin kuultu, että se on tosi täsmällinen, ja kun kello oli paria minuuttia yli 10, aloin jo epäillä suosituksia...

Pian se tulikin, puuskuttaen, sanoi että oli joutunut odottamaan kotonaan sähkömiestä korjaamaan odottamatonta vikaa. Sai anteeksi, tällä kertaa... ;-) Sovittiin sitten, että aloitamme Nicaragualaisen yhtiön, joka sitten ostaa tuon maapalan ja rakentaa sille sen hotellin. Sitten haetaan meille sitä oleskelulupaa ja samalla haetaan yhtiölle verovapautta yms., mikä Nicaraguan valtio on laittanut edistämään turismi-yritysten perustamista.

Täällä ei saa omiin nimiinsä puhelinta, tv:tä, sähköjä tai mitään jos ei oo oleskelulupaa. Meidän lakimies kertoi, että kun meillä on yritys perustettuna, me saadaan kaikki tuo yrityksen nimissä! Ja jos halutaan ostaa auto, sekin saadaan yrityksen kautta ostaa! Eli tosi hyödyllinen muutenkin!

Kun oltiin saatu asioista sovittua, lakimies vei meidät Managuan kiertoajelulle! En oo kuullut, että monet lakimiehet tekee sitä Suomessa tai Amerikassa! Kiertoajelun jälkeen kerrottiin sille, että Chuckin pitäis löytää tietokoneelleen vara-akku ja että oltiin haettu Price Smartin kanta-asiakkuutta, mutta ei vielä oltu kuultu siitä mitään. Price Smart on paikallinen tukkukauppa, joka on avoinna tavallisille kuluttajille, kunhan maksaa jäsenyydestä. Niiden valikoima on tosi laaja.

No, lakimies sanoi, että johtaja oli hänen kaverinsa, hän tulee ja järjestää meille sen kortin. Niinpä se ajeli täyteen pakattuun markettiin, mutta ei valitettavasti saanut sitä kaveriaan kiinni. Niinpä se antoi meidän käyttää hänen korttiansa ostosten tekoon! Eipä amerikkalainen/suomalainen lakimies #2 tätäkään tekis. (Se hoiti myöhemmin asian, mennään Managuaan allekirjottamaan tarvittavat paperit.) Tästä ylimääräisestä kiitokseks me vietiin se sitten syömään. Valitettavasti meikäläisen gringo-tavat tuli esille ja kiirehdin maksamaan jo ruuista, vaikkei oltu vielä jälkiruokaankaan ehditty! Kyllä nolotti! Lakimies oli kyllä hyvin ymmärtäväinen. Täytyy vaan opetella paikalliseen mañana -henkeen!

Granada

Meidän vuokraemännän asunto on pikkasen Granadan keskustan ulkopuolella. Nicaragualaiseen tapaan sen ainoa osoite on esim. 55 kilometriä valtatiellä X - Y, punainen talo oikealla. Siinä on aikamoinen tankkaaminen taksikuskille, etenkin espanjaksi.

Itse asunto on valtatiesta sivussa, pienen soratien varressa. Alue on aidattu ja sinne pääsee sisään vain lukitusta portista. Samassa pitkulaisessa rakennuksessa on monta eri asuntoa. Naapurimme Dan ja vuokraemäntä Angela ovat molemmat Costa Ricasta (amerikkalainen ja kanadalainen alunperin), mutta pitävät molemmat enemmän Nicaraguasta.

Meidän talon takana on pieni niitty (johon paikalliset heittää roskansa, ja tänä aamuna siellä oli kuollut sika). Me viedään Kaaleppi sinne tarpeillensa, paitsi se on nyt kiinnostunut siitä siasta. Sen pellon takana on sitten hautausmaa.

Asunto on ok kokoinen yksiö, joka on rempattu vanhasta varastosta. Ihan kivan oloinen. Siinä on Nicaragualainen kylmä suihku, eli tosi virkistävä aamuisin... Mutta ainakaan se ei ole ns. itsari-suihku, niinkuin jossain näkee. Eli veden lämmittämiseksi suihkuun on vedetty irralliset sähköjohdot. Vesi + sähkö... Asunnossa on myös pesukone, ettei tarvi turvautua perinteiseen menetelmään, jota monet paikalliset vielä kyllä käyttää:

Ja oon opetellut kokkaamaan kaasuhellallakin. Vielä vähän totuttelemista vaatii. Niin, vielä siitä pesukoneesta. Siinä ei ole ollenkaan kylmä- / kuumavesi valintaa, kun täällä tosiaan on vaan yks aste, tai siis se kyllä vaihtelee jääkylmästä haaleaan. Niin, ja tietysti vessapaperit on heitettävä roskikseen. Niitä ei saa laittaa pönttöön tai se menee tukkoon. Ja sitä ei kukaan halua! Ei se kuitenkaan niin paha ole, kun roska-auto  käy 3 kertaa viikossa. Paitsi sillon jos unohdat heittää roskat ennen niiden tuloa...

Pari ekaa päivää oli vähän hankalaa, kun ei osattu kieltä, eikä paljon tiedetty minne mennä ja mitä tehdä. Vähän kerrallaan asiat on parantuneet ja täällä Granadassa on ihan kivaa. Näin kun asutaan kaupungin ulkopuolella, me yleensä kuljetaan taksilla kaupunkiin. Taksikyydit täällä on niin halpoja: 80 senttiä (dollareissa) kahdelta ihmiseltä kaupungin sisällä. Se on niin halpaa, että paikallisetkin käyttää niitä. Niinpä taksit pysähtyykin kenen tahansa kohdalla, joka haluaa kyytiin ja ne ottaa niin paljon ihmisiä kun sisään mahtuu. Kerrot vaan mihin haluat mennä (espanjaks) ja ne vie sut sinne, loppujen lopuks.

Terveiset kaupungista tulivuoren varjossa!

Ei niin onnellinen laskeutuminen

Saavuimme Managuaan n. puol 11 yolla. Paikallinen rahti-ihminen, se joka soitti meille, oli ottanut Kaalepin joko kotiinsa tai toimistoonsa yoksi ja sovittiin, etta tullaan hakemaan se seuraavana aamuna. Olin varannut Best Western hotellista huoneen, ihan lentokentan vieresta ja odotettiin innolla, etta paastais pian rentoutumaan piitkan paivan jalkeen. No, kuten varmaan ootte jo huomanneet, mikaan ei oo niin helppoa kun me matkustetaan.

Paastiin ohi passijonosta ja hotellin edustaja tuli auttamaan meita laukkujen ja laatikoiden kanssa. Se karrasi tavarat lapivalaisu-hihnalle ja sitten oltais vapaana! Tai sitten ei. Tullimiehet olivat sen verran kiinnostuneita Chuckin tietokoneista, etta ottivat meidat sivuun ja aukoivat kaikki paketit. Me ei ymmarretty mitaan mita ne selitti, ja hotellin edustajakin koitti jotain selvittaa, mutta loppujen lopuks ne pitivat tietokoneet seuraavaan paivaan, kunnes tullin edustajat tulis paikalle paattamaan mita niille tehdaan.

Hotellin edustaja soitti kaverilleen, etta tulis seuraavana aamuna auttamaan meita tullin kanssa, joten vihdoin paastiin lahteen lentokentalta ja rauhoittumaan hotellille. Seuraavana aamuna herattiin aikasten ja makoisan aamiaisen jalkeen alettiin odottamaan tata kaveria. Chuck sanoi, etta sen piti olla paikalla 8 ja puol 9 valilla. Se ei kuitenkaan olliut ihan varma, etta oliko se hotellilla vai lentokentalla. Joten puol 9:lta se sitten lahti lentokentalle ja jain hotellille odottamaan, joskos se tyyppi tulis.

Ketaan (ei ainakan sita) nakynyt varttia vaill 9 mennessa, joten sain hotellin kuljetuksen heittamaan mut lentokentalle ja menin ettimaan Chuckia. Se oli viela selvittamassa tullitoimistossa asioita ja ma odottelin sitten toimiston ulkopuolella tavaroiden kanssa. Kello oli jo lahemmas puol 10 ja aloin olla tosissaan huolissani Kaalepista. Vihdoin laitettiin matkalaukut tullitoimistoon sisalle ja ma lahdin Kaalepin metsastykseen.

Olin jutellut United Airlines rahti-ihmisen kanssa aikasemmin (erittain mukava, englatia hyvin puhuva nainen) ja han oli selvittanyt, etta Kaalepin haltija oli kovasti odottanut meita. Kaaleppi ei kuulemma enaa suostunut menemaan takaisin kennellinsa ja virkailija pelkas, etta se puree sita. No, meidan rakas enkeli osaa olla vahan itsepainen... Ja jos se eo jotain halua tehda, se voi vahan arista. No, toinen virkailija sitten saattoi mut parinsadan metrin paassa olevaan rakennukseen, jossa vihdoin nain Kaalepin!

Rahti-virkailia oli tosi ystavallinen ja helpottunut, kun tulin paikalle. Vahan aikaa Kaaleppia paijattuani sain sen sitten menemaan takas hakkiinsa, pienta punnerrusta takapuolesta se vaati multakin. Sitten alkoi paperityo. Ensimmaisena piti menna paikalliseen pankkiin maksamaan joku kasittelymaksu pankkitilille. Ei se ollut kun $15, mutta melkeen heti laskeuduttua uuteen maahan piti menna tallettamaan jotain pankkiin? Tama virkailija oli tosi ystavallinen ja sysasi mut kaverillensa, joka oli just tullut sisalle. Tama kaveri vei mut pankkiin, jonotti mun puolesta ja ma vaan annoin sille rahat ja se teki talletuksen mun puolesta!

Sitten viela lisaa paperityota ja kun se oli valmis, ma olin valmis lahtemaan ite tulliin maksamaan maksut ja poimimaan Kaalepin virallisesti kyytiin. Virkailijan piti menna hakemaan seuraavasta lentokoneesta matkalaukut, mutta sen jalkeen han tois Kaalepin rahti-asemalle. Toinen tyyppi sitten lahti mun matkaan nayttamaan missa se rahtiterminaali oli.

Siella sitten olin espanjaa-solkottavien paikallisten vanhempien miesten keskella taysin tumpelona. Sain sanottua “perro” eli koira, ja ne tuntui heti tietavan mita oottelen. Nuroemmat paikalliset, enemman kielitaitoiset sitten sanoi mulle, etta menee tunnin verran, etta Kaaleppi tulee sinne. Mietin, etta taa aikasempi virkailija ei vaikuttanut silta, etta siina ois tunti mennyt... Just kun olin miettimassa, etta pitaisko kayttaa se aika lentoasemalle menemiseen ja kertomaan Chuckille, missa mennaan, tama aikaisempi virkailija tuli Kaalepin kanssa. Ei siina tuntia mennyt, korkeintaan 15 minuuttia!

Sanottiin hyvastit ja kiittelin sita kovasti, sitten se hupi vasta alkoikin. Seuraavat 3 tuntia (tai jotain, menetin jossain vaiheessa ajantajun) kuljin helteisessa auringon paahteessa 3:n toimiston valia viemassa tai tuomassa papereita, maksamassa tulleja tai ottamassa kopioita. Vihdoin nuorempi tullitoimiston tyontekija, joka oli ainoa englanninkielen taitoinen, alkoi saalimaan mua ja sanoi, ettei han halua nahda mua siella uudestaan. Se tuli mun mukaan rahtilavalle, ja vihdoin sain kuumuudessa riutuvan Kaalepin vapaaks hakistaan ja lahdettiin onnellisena tallustamaan lentokenttaa ja Chuckia kohden.

Se olikin jo oottelut meita kuumeisesti. Tietokoneet ois viela tullissa mittaamattoman ajan...

Kuin gringon lento

Herattiin sitten hotellilla puol kuuden maissa aamulla. Skipattiin aamiainen, joka ei todellakaan ollut mikaan hehkea ja lastattiin auto matkalaukuilla, laatikoilla ja Kaalepilla. Meidan lento lahtis 8:59 aamulla ja Kaaleppi piti olla rahtiterminaalissa paperityot tehtyna 2 tuntia ennen lentoa.

Chuck oli kattonut edellisena iltana kartasta, missa ohjeiden  mukaan jattaa Kaaleppi matkasta. Vahan aikaa sitten pyorittiin asemalla, mutta ei loydetty tieta, missa sen pitais olla. Paatettiin sitten suerata "Yleinenen rahti" tienviittaa, ja sieltahan me loydettiin PetSafe tiski. Miksei ne voineet heti aluks antaa tuota osviittaa, en tieda.

Menin sisalle ensin alottamaan paperityot, mutta ne halus nahda Kaalepin punnitusta ja muuta varten, joten Chuck toi Kaalepinkin sinne. Se punnittiin hakin kanssa ja katottiin kun se laitettiin matkaan. Ilmeisesti tyypilla, joka teki paperityot ei ollut paljon kokemusta, koska se oli tuskastuttavan hidasta ja se joutui kysymaan muilta neuvoa. Kello oli varmaan jotain 20 yli 7 kun vihdoin paastiin jatkamaan matkaa.

Chuck heitti mut, 4 matklaukkua ja 3 laatikollista tietokoneita terminaalin eteen ja meni palauttamaan vuokra-auton. Tarvittiin 2 karrya raahaamaan kaikki tavaroita ja se tuli maksamaan $8!!! Hirveeta rahastusta! Mulla ei ollut aavistustakaan mita kello oli. En ollut saanut vaihdettua patteria rannekelloon ja olin tehokkaasti pakannut mun kannykan johonkin, tai heittanyt sen pois...

Vihdoin Chuck kuitenkin tuli. Oli joutunut odottamaan 20 minsaa lentokenttabussin liikkeelle lahtoa ja muuta kivaa. Puuskuttaen tultiin Unitedin lippuluukulle 8:02. Kuultiin siina sitten, etta lahtoportti oli suljettu... Ne siis sulki portin TUNTIA ENNEN koneen lahtoa?!?!? Mita ihmeen meininkia tuommonen on? Ei siina muu auttanut, kun meidat laitettiin sitten iltalennolle, ootettais kentalla kello 7 illalla.

Laukkujen ja pakettien kuljettaminen maksoi jonku $800. Mutta mitapa sita murehtimaan. Varmistin niilta, etta Kaaleppikin joutuis sitten odottamaan lentoa, ettei sita lahetettais yksin, ja ne vakuutteli kovasti, etta kylla hoituu. Joskus kahden maissa iltapaivalla saatiin puhelinsoitto  Nicaraguasta. Missa te ootte, teidan koira on jo taalla?....

United Airlines - Ne haisee ja syvalta!!!

Final Countdown - Osa 2

Perjantai-iltana ystavamme Brandon ja Olivia tulivat kaymaan. Oli tosi kivaa nahda heita viela kerran, ennenkuin lahtisimme maasta. He kysyivat jos tarvisimme apua pakkaamisessa tai missaan ja lupasivat huolehtia talosta myymiseen asti. Tosi hyvia ystavia!!

Brandonin ja Olivian lahdettya jatkettiin kuumeista pakkaamista ja siivoamista, kunnes oltiin liian vasyneita jatkamaan. Aateltiin, etta tehtais loppu sitten lauantai-aamuna. Meidan ei tarttis olla matkassa kun puolenpaivan aikaan. Hyvinhan siina ehtii! No, suunnitelma oli hyva, mutta ei kaikki mee aina niinkuin haluaa.

Steve, meidan kiinteistovalittaja tuli kaymaan 9lta, tekemaan loppu paperityot ja ottamaan kuvia myynti-ilmoitusta varten meidan lahdettya. Nahtyaan, etta talo oli viela hieman epajarjestyksessa (lievasti sanottuna), han paatti tulla takaisin seuraavana paivana kun saataisiin siivottua. Steven lahtiessa me tajuttiin, ettei me millaan kerettais matkaan puolenpaivan aikaan...

Chuckin oli kaytava viela kerran heittamassa kuorma varastoon ja mun oli siivottava loppuosa, seka viimeisteltava “stailaus”. Kello oli lahemmas 14 tai 15, kun sanottiin vihdoin hyvastit talolle, jota oltiin rakkaudella rakennettu ja suunniteltu asuvamme seuraavat 20 vuotta. Aina ei tosiaan mee suunitelmien mukaan.

Kaytiin viela viemassa viimeinen lastillinen tavaroita varastoon oottamaan tulevaa matkaa Nicaraguaan. Valitettavasti paikallinen puhelinyhtio oli yli-innokkaana katkassut meidan nettiyhteyden paria paivaa etuajassa, niin etta en voinut etsia kartasta mita kautta ajaa Arkansasiin, meidan ensimmaiseen etappiin. Ja suuressa viisaudessani olin joko pakannut tai heittanyt pois meidan USAn kartat, ja myos GPS-laitteen.

Onneks paastiin kaappaamaan titeokone elektroniikka-liikkeessa (myyjien hyvaksynnalla tietenkin) ja loydettiin tie Little Rockiin. Meilla oli viela edessa 7 tunnin ajomatka, ja kello oli jo lahella 17:00. Matkasta ei tulis kaunista katseltavaa! Mun suureksi hekpotuksesksi Chuck kesti paa- ja lihaskivut ja kovan vasymyksen (ma inhoan ajaa pimeassa) ja paastiin Little Rockiin Arkansasin osavaltioon La Quinta Inn hotelliin puolenyon maissa.

Hotelli oli aika nuhjuinen, eika parkkipaikalla tapahtuva hamaraperainen autosta toiseen kavely ja poliisien partiointi ollut omiaan parantamaan mielikuvaa. Osa hotellivieraistakin naytti olevan samanlaatuista porukkaa, jota parkkipaikalla pyori. Kaiken kaikkiaan meilla oli kuitenkin hyva yo hotellissa ja Kaaleppikin kayttaytyi mallikkaasti. Ei se tietenkaan pystynyt pissaamaan tai kakkaamaan, mutta se nyt tiedettiinkin.

Sunnuntai-aamuna lahdettiin ajamaan kohti Houstonia Texasin osavaltiossa. Houston oli meidan viimeinen maaranpaa ennen lentoa pois USAsta. Pysahdyttiin valilla brunssilla ja sitten pikkasen ennen Houstonia viela illallisella. On se auton kyydissa istuminen niin rankkaa hommaa!

Viimeinkin, pitkan paivan jalkeen saavuttiin meidan hotelliin lentokentan lahella. Hotellista olisi lyhyt matka ajaa seka lentokentalle, etta keskustaan, jossa oli viela hoidettava loput Kaalepin paperisodasta. Olin siis soitellut Nicaraguan konsulaattin parin viikon verran, eika kukaan ollut vastannut. Aateltiin etta marssitaan vaan ovelle ja vaaditaan audienssia. Katottiin kartasta missa konsulaatti sijaitsi ja aika helposti sinne loydettiinkin!

Olin saanut ristiriitaista tietoa, tarvittiinko papereihin konsulaatin hyvaksynta vai ei, mutta mita tuli tapahtumaan myohemmin, onneksi otin leimat papereihin! Konsulaatin virkailija ei paljoa puhunut englantia, mutta tyrkytin hanelle papereita ja sanoin “perro”, mika on koira espanjaksi, ja vahan aikaa han katseli papereita ja sitten leimasi ne. $30 koyhempana paasin nopeasti ulos konsulaatista ja Kaalepin paperityo oli hoidettu ja paastiin tukanleikkuuseen. (Ei silla etta nailla asioilla olis mitaan yhteytta.)

Pollatukka heiluen menin Chuckin kanssa syomaan paikalliseen pikku ruokalaan, ja oli kylla aivan mahtavaa ruokaa! Nam! Maha taynna sitten palattiin hotelille ja jotenkin saatiin aika kulumaan, ja oltais seuraavana aamuna valmiita aloittamaan seikkailu. Kunpa se olisikin ollut niin helppoa, mutta mika tassa elamassa olisi helppoa?

Final Countdown - Osa 1

Mista sita nyt alottais... No vaikka siita miten vihdoin saatiin Kaaleppi matkustuskelpoiseksi. Siis, jotta saatais Kaaleppi tayttamaan kaikenmaailman ohjeistukset, meidan piti antaa sille kaikki rokotukset n. 30 paivaa ennen lentoa. Me oltiinkin saastelty normaalista aikataulusta ja laitettiin sitten kaikki piikit nyt vuoden alusta. Kaaleppi oli yllattavan kiltti, eika edes murissut. Se kesti piikit kylla hyvin, Inhottavinta sille oli kun tokattiin kuumemittari peppuun, enka yhtaan ihmettele!

No, saatiin koira piikitettya, sitten voitiin oottaa pari viikkoa, etta mennaan terveystarkastukseen ja laakari tayttaa virallisen Kansainvalisen terveystodistuksen. Se piti tehda 10-14 paivaa ennen lentoa (lentoyhtiosta rippuen). Kun me ei tuota tarkkaa aikaa tiedetty, eika lekuri suostunut tekemaan sita samantien ja vaan muuttamaan paivamaaraa (ihme lekuri!) ajeltiin sitten koiran kans takas elainlaakarille 9 paivaa ennen lahtoa. Kaaleppi alkoi jo aavistelemaan, etta aina kun lahti mun kans autolla liikkeelle, oli tiedossa inhottava visiitti lekurille :(

No, tehtiin tarkastus ja taytettiin lomakkeet. Ne halus kuitenkin viela tarkistaa osavaltion viranomaisilta, etta kaikki oli tehty saantojen mukaan, niin etta tulisin sitte seuraavana paivana hakemaan lappusen. No, seuraavana paivana soittivat, etta voisin tulla hakemaan lapun. Lisaehtona oli, etta Kaalepille pitais antaa madotus-laakkeet. Ei auttanut sanoa, etta annettiin ne jo 2 viikkoa aikasemmin. Ei, piti laakarin lasnaollessa antaa! Ja taas Kaaleppi-raukkaa vietiin!

Tama visiitti meni kans hyvin ja sain vietya Kaalepin takas Chuckin hoiviin. Tuskinpa se enaa lahtis mun kans autolla mihinkaan. Ei sen tarvinutkaan, mutta mun piti lahtea ajamaan tunnin verran Frankfortiin, jossa olis lahin valtion akkreditoima elainlaakari , jolta tarvin leiman papereihin. Niin, Kaaleppi on tosi rakas koira mulle! Siina sitten ajelin motarilla tapaamiseen ja nautin ajamisesta. Olihan se viiminen kerta, kun saisin Rakkaalla Autolla ajella.

Kun leimat oli papereissa, oli aika ajella takas kotia kohden ja tavata kokolattiamattojen puhdistaja-edustaja. (Ihana sana!) Eipa siina ois ollut kiiretta kotia, kun edustaja oli hukassa. No, vihdoin se tuli paikalle ja niinpa meille sitten torstaina tuli siivoojat (joihin en ollut oikeen tyytyvainen) ja perjantaina sitten puhdistettiin ylakerran makkareista kokolattiamatot ja alakerrasta 2 sohvan kankaat.

Myytiin kavereille meidan makkarinkalusto ja ruokasalinkalusto, kaikki muu menee hyvantekevaisyyteen. Taalla kun saa verohelpotuksia hyvantekevaisyys-lahjotuksista, niin ei se ihan hukkaankaan mee. Nin, sitten lauantaina olikin aika sanoa hyvastit Omalle Kodille ja lahtea kohti uusia seikkailuja.